Viime viikolla se rakasti niin, ettei kukaan vois merkata enempää ja nyt se on taas valmis päästää irti.. Mä ja mun psyyke varsinkaan ei kestetetä tällasta soutamista ja huopaamista. En jaksa aina itkee. Sitä vaan rakastaa jotakuta niin paljon liikaa. En tajuu kuinka se voi kohdella toista ihmistä niin, sellasta joka ois vaikka valmis kuolee sen puolesta. Oon tehnyt virheitä ja teen niitä jatkuvasti edelleen, mut olen lähes varma, että jos meidän suhde olis oikee, mäkään en enää mokaisi. Aina vaan sattuu. En pysty elää sen kaa enkä ilmankaan sitä.

Tyttö tuijotti tyhjyyttä kalman kalpeana. Ja jälleen historia toisti itseään. Hän ei voinut uskoa korviaan. Taas se teki sen. Kuinka tyttö pystyikin aina luottamaan uudestaan ja uudestaan, uskomaan muutokseen, parempaan huomiseen. Tyhmä hän oli. Hänestä tuntui kuin olisi katsellut omia hautajaisiaan kärpäsenä katossa. Tyttöön sattui. Poika kidutti sen hengiltä. Mutta nyt kaikki oli sanottu ja se tie päättyi.

Nyt se lähtee... vajaa viikko ja sit hyvästit. Mä en kerta kaikkiaan pysty elämään sen ihmisen kanssa missään etäsuhteessa enää, vaikka jotain sen tyyppistähän se nyt ilmeisesti toivoo. Tottakai se nyt vakuuttelee uskollisuutta, mutta kun se tilanne on kohdalla, se tuskin edes muistaa mun nimee. Oonhan mä sen nähnyt niin monta kertaa, joten on suorastaan naurettavaa kuvitella että siihen ihmiseen vois vielä luottaa. Ilman muuta luopuminen sattuu niin tappavan paljon, mutta vielä tappavampaa se on sit kun siihen liittyis jälleen jotain ulkopuolisia. Oisin vaan toivonut, että oltas voitu olla yhdessä onnellisia, koska selkeesti meidän on äärimmäisen vaikeeta - jopa mahdotonta - elää ilman toisiamme, mut miksei ihminen vaan voi elää normaalissa parisuhteessa? En tajua, miks se tekee tästä tahallaan niin vaikeeta ja piinaavaa.

Torstaina vietettiin tosiaan laatuaikaa yhdessä. Okei, se oli humalassa, mut siitä huolimatta en unohda sitä iltaa ikinä. Ne sanat, mitä se sano, sai mut jälleen uskomaan meihin, vaikkei todellakaan pitäis enää, koska aina se satuttaa uudestaan, ja nyt mä en välttämättä enää kestäis sitä tuskaa. Se sano monesti rakastavansa  mua ja haluavansa olla mun kanssa, se oli jopa ostanut mulle lahjoja. Ihanin ilta, joka tulee pysyy mun muistoissa ikuisesti. Onhan meillä ollut ennenkin ihania hetkiä, mut tässä oli kuitenki jotain ihme taikaa. Kyl se selväpäisenäki anto ymmärtää et haluis meidän pysyvän yhdessä sen muutosta huolimatta, mutta siitä ei tule mitään enää. Mä lähtisin sen kanssa jos se vaan pyytäis, mut en missään nimessä varsinaisesti ehdota sitä itse. Sen pitää lähtee siitä itsestään. Päätin, että aion kaikin mahdollisin tavoin ensimmäistä kertaa yrittää keskittyä itseeni ja omaan tulevaisuuteni, teen niinkun itse haluan. Pyrin tekemään omista haaveistani totta, vaikka yksin. Se pelottaa. Ekaa kertaa kahteen vuoteen aion laittaa itseni sen edelle, niinhän sekin on aina tehnyt. Lakkaan olemasta se itsestäänselvyys. Siitä tulee vaikeeta. Lakkaan kuuntelemasta muita ja pyrin uskomaan itseeni.

Tänä aamuna (tai no iltapäivällä) heräsin järkyttävään hedariin. Tunnustelin lentääkö laatta vai ei. En uskaltanut liikahtaakaan. Siinä hetkisen makoiltuani tajusin että voin olla laattaamattakin..about litra vettä vaan napaan ja jälleen elämä voittaa. Yritin epätoivosesti tökkiä sitä kyseistä nimeltä mainitsematonta eksän ja nykyisen välimuotoa hereille, mutta ei sen ilmekään värähtänyt. Yritin tunkee päätä sen kainaloon ja muutenkin vetäytyä ihan kiinni siihen, kun säikähdin tajutessani ettei se ollut koskenut muhun koko yön aikana. Se oli huolestuttavaa, koska pari vuotta yhdessä nukkuessa oltiin miltei joka yö nukuttu ihan kiinni toisissamme. Se oli jotenkin pelottavaa et se oli niin kaukana.  Viimein sain tyypin hereille alkuillasta. Se oli jotenki tosi vähäsanainen, puki nopsaa päällensä ja häipy. Ihan tosta noin vaan. Jäin eteiseen tuijottamaan suu auki. Se ei edes huutanu ovelta sitä: "soitellaan myöhemmin" jtn se vaan mumis että "helvetin kuuma ilma" ennen ku läimäs oven kiinni perässään. Olin tosi hämilläni ja rupesin käymään läpi eilisillan tapahtumia ja sitä olinko kenties suututtanu sen jotenkin. Mut mun mielestä meillä oli tosi kiva ilta. Se oli tänä viikonloppuna tuntunu taas jotenki niin läheiseltä....oishan se pitänyt arvata että aina ku meillä alkaa taas sujua, se pudottaa pohjan kaikelta. Nyt se kuulemma ettii duunia ja kämppää stadista! En tajua kuinka se voi suhtautua muhun ja meihin tolla tavalla. Se vaan luulee voivansa lähtee pois. En tiedä kaavaileekse jtn etäsuhdetta vai ihan lopullista eroo, mut kun ei se puhu eikä sille voi puhua. Eilen tajusin että se oli tapaillu jtn tyttöö meidän seurustelun aikana mun selän takana. Kuinka tollaseen ihmiseen voi luottaa. Enpä mäkään mikään enkeli oo, mut en ikimaailmassa olis voinu vaihtaa sitä yhtään keneenkään. Se oli/on the love of my life, mut en vaan jaksa sitä kaikkee paskaa draamaa ja ahdistusta , mut on vaan niin pirun vaikee päästää irti...

Perjantaina olin varautunu olemaan kuulematta siitä mitään, mut se kuitenki soitti ja sekin päivä vietettiin yhdessä. Baarissa se flirttaili tyyliin kaikille, mut kotona se oli taas ihanin ja ajattelin että taas syyttelin sitä turhaan. Perjantaista lauantaihin oli ihanaa. Vietettiin kunnon laatuaikaa.. En vaan jotenki voi kuvitella elämää ilman sitä, mutten todellakaan voi luottaakaan siihen. Se on nyt nähty. Tekis vaan mieli jutella kaikki asiat selväks, mutten saa siihen ihmiseen mitään kontaktia.

Hauskat valmistujaiset oli lauantaina ja huomaa sen, että omistaa ihania ystäviä ainakin. Ne seisoo selän takana, vaikkei kukaan muu seisois. Vaik ne miehet häviää elämästä, ystävät pysyy <3 Mulla on tasan kaksi oikeeta ystävää, jotka on siinä sillon kun mä niitä eniten tarviin. Ne on valmiita laittamaan ystävät itsensä edelle ja se on maailmassa eniten kunnioitettavinta. Sellasia ihmisiä tarvitaan. Sit on lukemattomia "ystäviä", joiden kanssa esitetään ylimpiä ystäviä, mutta ne ihmiset ei oo valmiita olemaan nöyriä ja tekemään uhrauksia ystäviensä eteen. Voin itekin myöntää syyllistyneeni siihen, että oon laittanut miehen monesti kavereiden edelle, mutten varmasti kertaakaan ystävien.. Mun mielestä se tyyppi on laittanu aina kaiken muun mun edelle, koska se pitää mua itsestään selvyytenä.. Ja taas ajaudun tähän samaan aiheeseen, mutten vaan saa sitä mielestäni. Kun saisinkin.

Eilen päätin lähteä etsiskelemään valmistujaislahjaa kummipoikani äidille, jotenkin kuitenkin löysin itseni jälleen vaateputiikkien sovituskopeista etsiskelemässä iITSELLENI  uutta mekkoa juuri niihin samaisiin valmistujaisiin, prkl. Miks aina sillon löytyy kaikkee kivaa, kun ei todellakaan missään nimessä olisi varaa tuhlata itseensä. Kuitenkin piristi kummasti vähän ahdistunutta mielialaani uusi mekko ja mätsäävät asusteet, ja selvisinkin vieläpä suht halvalla. Valmistujaislahja jäi sit hankkimatta. Nyt sitten syödäänkin makaronia kuun alkuun asti. Nam.

Mieliala kohosi entisestään kun puhelin pärähti soimaan. Kappas, kappas, herra nimeltä mainitsematon päätti ilmoittaa olemassa olostaan. Tämä vaan soitti pahoitellakseen ettei lupailuista huolimatta soittanut mulle, öö, kahta päivää aikaisemmin. Päätin sitten vedota omaantuntoon, ja kerroin kuinka sairas meidän pikkukisu onkaan. Taktiikka taisi tepsiä, ainakin vähän. (Rafael muuten voi jo hieman paremmin :) Kun saatais vaan poju kokonaan kuntoon:/) Tänään sen hieman kohonnut mieliala sitten painui takas sinne pohjamutiin kun herra päätti jälleen kilauttaa ja pyysi käymään, oli kuulemma jotain asiaa. Ajattelin et kyseessä on joku vakava parisuhdekeskustelu, mutta ei: "Onks mun ihan pakko lähtee sinne valmistujaisiin?" Juupa juu. Oli jotenkin arvattavissa taas tuo homma. Sen piti edustaa kyseisissä juhlissa mun avecina, niinku sen piti aikoinaan edustaa mun kanssa kummipojan ristiäisissä, kavereiden häissä ja useissa muissa kemuissa ja aina se peruu jossain vaiheessa. Enää en edes pyydä sitä mukaan. Noh toisaalta tällä kertaa se ei ehkä ois ollu ihan tervetullut juhliin. Juhlakalun avopuoliso on saanut jostain päähänsä, että tyyppi on kamala gansteri, joka aiheuttaa pahennusta paikassa kun paikassa. Tää avomies luuli, että se ois pistänyt jonkun hirveen shown siellä pystyyn ja vähintään kämppä ois paskana ja poliisit kiikuttais sen raudoissa (jälleen) yöks rauhottumaan. Mut mä tunnen ihmisen ja tiedän, ettei tällasissa juhlissa se tekis mitään mikä sais sen näyttämään huonolta mun ystävien silmissä. I know. Kuitenkin, tän päivää siis oon kuskaillut tyyppiä paikasta toiseen ja jotenkin miltei pillahdin itkuun kun tuli niin hyväks käytetty olo. Se lähtee sit stadiin perjantaina muuttamaan kavereitaan ja mä todella toivon, että se reissu ei mene ryyppäämiseks. Lauantaina se saa toimia mun hovikuskina, ottasin ees vähän takasin kaikkee. MIEHET.

Tästä alkaa mun uusi harrastus ja tilitysvirta, wow, miks mä en oo tätä aikasemmin keksinyt?! Tännehän mä voin ihan vapaasti purkaa tuntojani ja ahdistusta, joka nykyään nostaa päätään yhä useemmin. Mistä lie johtuukaan, varmaan siitä jatkuvasta draamasta mun elämässä. Miehistä lähinnä. Tai no, miehestä. Vaikeita nää jutut, tosin taidan kyllä jollain tavalla tehdä joka ikisestä asiasta vaikeeta. Jos hetkenkin elän jollain tavalla normaalia, tasapainoista ja ennen kaikkea stressitöntä elämää, löydän kuitenkin aina jonkin syyn stressata...ja ahdistua. Ehkä mulla kuitenkin on jotenkin vähän pessimistinen asenne, mut se epäkohta pitää korjata. Pessimistit ei kyllä joudu ikinä pettymään, mutta kyllä mä vaan joudun. Realisti siis.

Tän viikonlopun olin suunnittellut viettäväni ihan vaan kotosalla ja ennen kaikkea selväpäisenä. Perjantai sujuikin alkuperäisten suunnitelmien mukaan, olin vaan äärimmäisen tylsistynyt ja mietiskelin taukoamatta mitä kaikkea missaan jättämällä baari-illan kerrankin väliin. Kuin ihmeen kaupalla, pidin pintani ja pysyin kotona koko illan. Lauantain suunnitelmiin kuului leffa ja jotain "pupun ruokaa" kaverin kera ja niinhän minä ratkesin ryyppäämään. Prkl. Jälleen kerran löysin itseni talsimasta kotia kohti aamu yön tunteina. YKSIN, onneks. Morkkikset oli pahat aamulla, mutta ne ois olleet tuplapahat jos en olis herännyt YKSIN. Jotain positiivista siis tässäkin. Itsekurini on huono ja siihenkin epäkohtaan ois syytä puuttua. Nyt ahdistaa ja poden niin huonoa omaatuntoa eilis-illan tapahtumien takia. Mulla kuitenkin on joku ex-poikaystävän ja nykyisen välimuoto, jolle mun on syytä olla uskollinen, ja aionkin olla. Mä en vaan aina käsitä sitä ihmistä. Nää viimeset kaksi vuotta on ollut yhtä vuoristorataa. On erottu ja palattu lukemattomia kertoja, mut aina vaan löydetään itsemme toistemme vierestä. Kai siinä jotain on oltava?!