Tänä aamuna (tai no iltapäivällä) heräsin järkyttävään hedariin. Tunnustelin lentääkö laatta vai ei. En uskaltanut liikahtaakaan. Siinä hetkisen makoiltuani tajusin että voin olla laattaamattakin..about litra vettä vaan napaan ja jälleen elämä voittaa. Yritin epätoivosesti tökkiä sitä kyseistä nimeltä mainitsematonta eksän ja nykyisen välimuotoa hereille, mutta ei sen ilmekään värähtänyt. Yritin tunkee päätä sen kainaloon ja muutenkin vetäytyä ihan kiinni siihen, kun säikähdin tajutessani ettei se ollut koskenut muhun koko yön aikana. Se oli huolestuttavaa, koska pari vuotta yhdessä nukkuessa oltiin miltei joka yö nukuttu ihan kiinni toisissamme. Se oli jotenkin pelottavaa et se oli niin kaukana.  Viimein sain tyypin hereille alkuillasta. Se oli jotenki tosi vähäsanainen, puki nopsaa päällensä ja häipy. Ihan tosta noin vaan. Jäin eteiseen tuijottamaan suu auki. Se ei edes huutanu ovelta sitä: "soitellaan myöhemmin" jtn se vaan mumis että "helvetin kuuma ilma" ennen ku läimäs oven kiinni perässään. Olin tosi hämilläni ja rupesin käymään läpi eilisillan tapahtumia ja sitä olinko kenties suututtanu sen jotenkin. Mut mun mielestä meillä oli tosi kiva ilta. Se oli tänä viikonloppuna tuntunu taas jotenki niin läheiseltä....oishan se pitänyt arvata että aina ku meillä alkaa taas sujua, se pudottaa pohjan kaikelta. Nyt se kuulemma ettii duunia ja kämppää stadista! En tajua kuinka se voi suhtautua muhun ja meihin tolla tavalla. Se vaan luulee voivansa lähtee pois. En tiedä kaavaileekse jtn etäsuhdetta vai ihan lopullista eroo, mut kun ei se puhu eikä sille voi puhua. Eilen tajusin että se oli tapaillu jtn tyttöö meidän seurustelun aikana mun selän takana. Kuinka tollaseen ihmiseen voi luottaa. Enpä mäkään mikään enkeli oo, mut en ikimaailmassa olis voinu vaihtaa sitä yhtään keneenkään. Se oli/on the love of my life, mut en vaan jaksa sitä kaikkee paskaa draamaa ja ahdistusta , mut on vaan niin pirun vaikee päästää irti...

Perjantaina olin varautunu olemaan kuulematta siitä mitään, mut se kuitenki soitti ja sekin päivä vietettiin yhdessä. Baarissa se flirttaili tyyliin kaikille, mut kotona se oli taas ihanin ja ajattelin että taas syyttelin sitä turhaan. Perjantaista lauantaihin oli ihanaa. Vietettiin kunnon laatuaikaa.. En vaan jotenki voi kuvitella elämää ilman sitä, mutten todellakaan voi luottaakaan siihen. Se on nyt nähty. Tekis vaan mieli jutella kaikki asiat selväks, mutten saa siihen ihmiseen mitään kontaktia.

Hauskat valmistujaiset oli lauantaina ja huomaa sen, että omistaa ihania ystäviä ainakin. Ne seisoo selän takana, vaikkei kukaan muu seisois. Vaik ne miehet häviää elämästä, ystävät pysyy <3 Mulla on tasan kaksi oikeeta ystävää, jotka on siinä sillon kun mä niitä eniten tarviin. Ne on valmiita laittamaan ystävät itsensä edelle ja se on maailmassa eniten kunnioitettavinta. Sellasia ihmisiä tarvitaan. Sit on lukemattomia "ystäviä", joiden kanssa esitetään ylimpiä ystäviä, mutta ne ihmiset ei oo valmiita olemaan nöyriä ja tekemään uhrauksia ystäviensä eteen. Voin itekin myöntää syyllistyneeni siihen, että oon laittanut miehen monesti kavereiden edelle, mutten varmasti kertaakaan ystävien.. Mun mielestä se tyyppi on laittanu aina kaiken muun mun edelle, koska se pitää mua itsestään selvyytenä.. Ja taas ajaudun tähän samaan aiheeseen, mutten vaan saa sitä mielestäni. Kun saisinkin.