Tyttö tuijotti tyhjyyttä kalman kalpeana. Ja jälleen historia toisti itseään. Hän ei voinut uskoa korviaan. Taas se teki sen. Kuinka tyttö pystyikin aina luottamaan uudestaan ja uudestaan, uskomaan muutokseen, parempaan huomiseen. Tyhmä hän oli. Hänestä tuntui kuin olisi katsellut omia hautajaisiaan kärpäsenä katossa. Tyttöön sattui. Poika kidutti sen hengiltä. Mutta nyt kaikki oli sanottu ja se tie päättyi.

Nyt se lähtee... vajaa viikko ja sit hyvästit. Mä en kerta kaikkiaan pysty elämään sen ihmisen kanssa missään etäsuhteessa enää, vaikka jotain sen tyyppistähän se nyt ilmeisesti toivoo. Tottakai se nyt vakuuttelee uskollisuutta, mutta kun se tilanne on kohdalla, se tuskin edes muistaa mun nimee. Oonhan mä sen nähnyt niin monta kertaa, joten on suorastaan naurettavaa kuvitella että siihen ihmiseen vois vielä luottaa. Ilman muuta luopuminen sattuu niin tappavan paljon, mutta vielä tappavampaa se on sit kun siihen liittyis jälleen jotain ulkopuolisia. Oisin vaan toivonut, että oltas voitu olla yhdessä onnellisia, koska selkeesti meidän on äärimmäisen vaikeeta - jopa mahdotonta - elää ilman toisiamme, mut miksei ihminen vaan voi elää normaalissa parisuhteessa? En tajua, miks se tekee tästä tahallaan niin vaikeeta ja piinaavaa.

Torstaina vietettiin tosiaan laatuaikaa yhdessä. Okei, se oli humalassa, mut siitä huolimatta en unohda sitä iltaa ikinä. Ne sanat, mitä se sano, sai mut jälleen uskomaan meihin, vaikkei todellakaan pitäis enää, koska aina se satuttaa uudestaan, ja nyt mä en välttämättä enää kestäis sitä tuskaa. Se sano monesti rakastavansa  mua ja haluavansa olla mun kanssa, se oli jopa ostanut mulle lahjoja. Ihanin ilta, joka tulee pysyy mun muistoissa ikuisesti. Onhan meillä ollut ennenkin ihania hetkiä, mut tässä oli kuitenki jotain ihme taikaa. Kyl se selväpäisenäki anto ymmärtää et haluis meidän pysyvän yhdessä sen muutosta huolimatta, mutta siitä ei tule mitään enää. Mä lähtisin sen kanssa jos se vaan pyytäis, mut en missään nimessä varsinaisesti ehdota sitä itse. Sen pitää lähtee siitä itsestään. Päätin, että aion kaikin mahdollisin tavoin ensimmäistä kertaa yrittää keskittyä itseeni ja omaan tulevaisuuteni, teen niinkun itse haluan. Pyrin tekemään omista haaveistani totta, vaikka yksin. Se pelottaa. Ekaa kertaa kahteen vuoteen aion laittaa itseni sen edelle, niinhän sekin on aina tehnyt. Lakkaan olemasta se itsestäänselvyys. Siitä tulee vaikeeta. Lakkaan kuuntelemasta muita ja pyrin uskomaan itseeni.